Jääkiekkoa moottoriurheilukuvaajan linssin läpi
Olen kuvannut autoja ja kilpa-ajoa jo vuosia. Uskon saavuttaneeni tason, jolla todella *tunnen* radan rytmin. Pystyn usein ennustamaan tulevat tapahtumat: aavistan, missä auto on seuraavaksi ja missä minun on itse seistävä. On upea kokemus saavuttaa tällainen yhteys – tila, jossa ei tarvitse enää miettiä, vaan asiat tietää vaistonvaraisesti. Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa: mukavuusalue synnyttää rutiineja. Vaikka tasaisuus on vahvuus, se voi olla myös ansa, joka johtaa toisinaan luovuuden polkemiseen paikallaan.
Olen kuvannut autoja ja kilpa-ajoa vuosia. Uskon saavuttaneeni tason, jolla todella *tunnen* radan rytmin. Pystyn usein ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu; aavistamaan, missä auto on ja missä minun on itse seistävä. On uskomaton kokemus omata tällainen yhteys – tila, jossa ei tarvitse enää ajatella, vaan asiat tietää vaistomaisesti.
Mutta kolikolla on kääntöpuolensa: jokainen mukavuusalue synnyttää rutiineja. Vaikka johdonmukaisuus on vahvuus, se voi olla myös ansa, joka johtaa luovuuden polkemiseen paikallaan.
Rutiinien rikkominen
Suunnitellessani kalenteriani katsoin tapahtumien välisiä rakoja ja pohdin: olisiko aika astua mukavuusalueen ulkopuolelle? Suomessa vaihtoehdot ovat selvät: luonto, villieläimet tai jääkiekko. Täällä lätkä on enemmän kuin urheilua – se on uskonto.
Minulle se oli luonteva valinta. Se ei ehkä ole moottoriurheilua, mutta se on kiistatta vauhdikasta toimintaurheilua. Kiitos HIFK:n vieraanvaraisuuden, suuntasin hallille haastamaan itseni. Eri valo, eri kohteet, eri ajoitus... kaikki oli toisin.
Erilainen nopeus
On myönnettävä: 150 km/h lentävän kiekon liikeradan ennustaminen on painajaismaista. Olen varma, että päivittäin jääkiekkoa kuvaavilla on sama intuitiivinen ”tuntuma” kuin minulla on kilparadalla, mutta minulle oppimiskäyrä oli jyrkkä.
Puskistuin kuitenkin eteenpäin. Sovelsin moottoriurheilusta tuttua näkemystäni jäälle – käytin panorointitekniikoita, kiinnitin huomiota taustaan ja etsin uniikkeja kuvakulmia. Moottoriurheilussa pyrin asettamaan kohteen osaksi ympäristöään kertoakseni laajemman tarinan, ja toin saman filosofian mukanani areenalle.
Inhimillinen elementti
Suurin haaste? Tunnelma. Radalla olen usein yksin ajatusteni kanssa, liikkuen vapaasti korvatulpat korvissa. Jääkiekko-ottelussa olet osa spektaakkelia, puristettuna fanien mylvinnän ja pelaajien intensiteetin väliin. Se on fyysinen, äänekäs ja paikallaan pysyvä kokemus verrattuna niihin kilometreihin, jotka kävelen kisaviikonlopun aikana.
Lopulta kyseessä oli elintärkeä harjoitus. Se pakotti minut näkemään asioita uudella tavalla ja teroitti refleksejäni. Palaan varmasti pleksin taakse pian uudelleen – sillä mukavuusalueelta poistuminen ei ole vain haaste; se on tapa kasvaa.